perjantai 29. tammikuuta 2010

keskviikkona moottoritiellä

Keskiviikon possukerho oli taas, kuten yleensä jokatoinen viikko, jonkun possulaisen kotona. Ja tapana on viedä jotain herkkua kahvin kanssa. Meillä ei ollut munia eikä aikaakaan paljon, joten päätin tehdä lusikkaleipiä, ainoa silmiin sattunut resepti johon ei munia tarvittu. Ne lässähtivät uunissa ja täytteeksi löysin mansikkahilloa (enkä vadelmaa jota niihin mielestäni kuuluu), mutta maistuvat hyviltä.

Menin Brionin luo autolla, moottoritietä. Matkaa hieman kolmattakymmenettä kilometriä. Brionin koti sijaitsee moottoritien pohjoispuolella. Yleensä, jos moottoritieltä nousee kääntyäkseen pohjoiseen (tai oikeastaan minne vaan), ajettaan ensin sen tien ali (tai yli) mihin on kääntymässä. Nytpä ei ajetukaan. Kaikki kääntyjät nousevat samaan ramppiin ja ajavat 200 metriä etelään suureen liikenneympyrään. Jos siis tahtoo pohjoiseen, ajetaan liikenneympyrä ympäri, takaisin moottoritielle päin, jolloin ollaan samassa pisteessä mistä juuri tultiin.

Samoin muuten joutuu koukkimaan jos ajaa moottoritietä idästä meille (asumme moottoritien etelä puolelle, eli idästä tullessa haluamme aina 'väärälle' puolelle). Aina ruuhka-aikaan tuo 'suihkulähde-ympyrä' on ihan tukossa, joten kotiin ajoin pikkuteitä pitkin. Hienosti pääsin ajelemaan ilman jonoja, vastaan tulevat ne joutuivat seisoskelemaan. Ruokakaupan kulmalla (hypermarketti, josta meille kolmisen kilometriä) ajo tökkäsi jonoon liikenneymmpyrään. Päätin kuitenkin edetä ja oikaisin asuinalueen läpi, takaisin isolle tielle.

Siihen se sitten vasta tökkäsikin.
Meillehän rakennetaan kolmatta ratikkalinjaa (jonka valmistumisesta emme pääse nauttimaan) ja ensimmäinen pätkä kaupungista, suuresta liikenneympyrästä tähän meidän hieman pienenpään ympyrään, on yksi suuri rakennustyömaa. Nelikaistainen tie on kaventunut kahteen kaistaan, muoviset betoniporsaat tien reunoilla kaventavat kaistoja entisestään ja tie on vallan mahdottoman karsea ja kuoppainen.
Pikku ympyrästä mennään siis suoraan kaupunkiin, vasemmalle meille. Mutta ei mahdu vasemmalle meille, sillä kaupunkiin menijät ajavat ympyrän tukkoon; blokkaavat molemmat kaistat yrittäessään änkeä kaksi autoa yhdelle kaistalle.
Siinä siis seisoin. Ainakin kymmenen minuuttia. Jii nukkui, joten mikäs siinä.

Eilen Irkku kertoi tulleensa kotiin moottoritietä. Suihkulähde-ympyrässä ei ollut ketään. Eipä tietenkään.






keskiviikko 27. tammikuuta 2010

matka Euroopan halki

Tiistai-iltana heinäkuussa pakkasimme tila-Polomme täpötäyteen ja lähdimme laivalla kohti Saksaa ja Travemundeä, meidän perhe autolla ja ystävämme Yksikätinen Aan moottoripyörällä. (Yksikätisellä on oikeasti kaksi kättä, tuurilla tosin.)
Laivalla pääasiallinen tekeminen oli syömistä; iltapala, aamupala, luonas, päivällinen...
Meillä oli hieno neljän hengen ikkunallinen hytti suoraan menosuuntaan. Yksikätisellä oli oma hytti (jaettu miespaikka), joten hän nukkui meidän kanssa.


Kun Yksikätisen lähtö varmistui, olisimme lisänneet hänet mtkustajaksi hyttiimme. Mutta kuten on järkevämpää (!?), oli halvempi ostaa hänelle oma hytti...
Jiillä toimi sänkynä koko matkan jo Suomessa sänkynä ollut äitiyspakkauslaatikko, jonne mumma on aikanaan tehnyt verhoilut. Siellä poika sitten nukkui tyytyväisenä laivan ja hotellien "lattialla"..


Travemundestä ajettiin Hampuriin. Matka oli lyhyt, mutta laiva oli vasta illalla satamassa, joten menimme miltei heti hotelliin päästyämme nukkumaan (no pojat istuivat hetken oluella). Torstaina sitten erkanimme päiväksi, Yksikätinen ajeli pienempiä teitä ja me muut poikkesimme veljeni luona lounaalla (Veli on asunut Saksassa ainakin kymmenen vuotta ja nyt vasta pääsin sinne käymään..) Harmi, että Jii oli vielä niin pieni, sillä Veljellä oli pari kanaa ja kukko, joita voi ottaa syliin ja silitellä.. Olisi siis ollut eläinpuisto samaan rahaan :)

Illalla treffattiin Yksikätinen Mainzissa ja käytiin syömässä. Yksikätinen oli odotellut meitä jo tovin, vaikka olikin joutunut pieneen kylään ja yrittänyt tunnin löytää sieltä pois. Hänellä on surkea suuntavaisto. Meidän matkaamme viivytti ne kanat...


Perjantai aamuna syötiin aamupala pienessä kahvilassa terassilla ja jatkettiin matkaa kohti Sveitsiä ja Zurichiä. Matkalla pysähdyttiin pikkukylään kahville. Kun sieltä starttasimme, alkoi sataa ja Yksikätinen joutui kaivamaan sadekuteet päällensä. Sade yltyi koko ajan ja päätimme pikkuteiden sijasta mennä moottoritietä. Aika hiljaista ajoa.. Pysähdyimme huoltsikalle syömään ja lisäämään Yksikätiselle lämmintä päälle (hanskat olivat litimärät, joten mies osti putiikista paremman puutteessa sementtityöhanskat, jotka pitivät vettä vaan ei kylmyyttä) ja matka jatkui.

Yöllä myöhään olimme Zurichissa, mutta mutta... Matti-navigaattorimme osasi kyllä hotellille (aamulla varasimme hotellin ja otimme ihan sviitit, sillä ne olivat halvat ja juurikin sen takia jatkoimme matkaa sateesta huolimatta), mutta koko kaupunki oli remontin alla, joten Mattimme hämääntyi kun käännyimmekin eri teille mitä oli käskenyt.. Keskustassa puoliltaöin oli PALJON ihmisiä ja kamala ruuhka. Kaikki valot olivat punaisella ja seisoimme siellä kauemmin kuin koskaan Helsingin neljän ruuhkassa! No, matkalla näkyi kaikkea mielenkiintoista, mm maksullisia naisia... (Minä hetken siunailin kun tytöillä oli niin lyhyet hamoset, ennen kun ymmärsin miksi.)

Vihdoin hotellilla puolentunnin harhailun jälkeen ja mikä meitä odotti! No ei ainakaan sviitti. Ihan tavallinen huone, jossa oli pieni keittiö ja todella pieni sänky. No onneksi se ei ollut kallis. Yksikätinen oli litimärkä eikä huoneissa ollut hiustenkuivaajaakaan. Märkiä vaatteita ripoteltiin sitten sinne tänne kuivumaan.


Aamulla katselimme säätä (satoi) huoneen ikkunasta kun huomasimme automme vierellä parkkipirkon, joka muisti meitä parkkisakoilla, siis sekä autoa että mootoripyörää. Yöllä pimeässä ei juuri tullut mieleen mittarin haku, saati että sitä olisi nähnyt lukea..

Matka siis jatkui, sillä me kaikki olimme saaneet tarpeeksemme Zurichistä. Ajoimme pienemmän kaupungin läpi ja jäimme matkalla aamupalalle sekä ostimme Yksikätisen sementtityömiehen hanskoihin sisään toiset hanskat. Sillä edelleenhän satoi ja lämpötila oli plus 13.

Taas matka jatkui, pienempiä teitä läpi Alppien kohti Lausannea Genevejärven rannalla. Maisemat olivat upeita sateesta huolimatta vesiputouksineen ja turkoosin värisine järvineen. Ja korkealla mentiin! Pysähdyimme kahville, mutta seuraava ongelma oli odottamassa.. Sveitsihän ei kuulu Eu:hun, joten euro ei ole käypä valuutta. (Joissain paikoissa eurokin käy, joten olimme saaneet muutaman frangin vaihdossa. Ihan rehellisesti: emme todellakaan muistaneet tälläistä pikkuseikkaa..) Pikkukylän kahvilaan ei huolittu korttia eikä euroja, joten jouduimme ynnäämään kaikki frangit saadaksemme kolme kahvia.

Sadekin loppui kahvien aikana ja iloisina jatkoimme eteenpäin. Mutta koska matkamme oli täynnä onnea, syttyi Polossa öljyvalo keskellä alppikyliä kuuden aikaan lauantai-iltana. Olimme juuri ajaneet Volkkarikorjaamon ohi, joten peruutimme muutaman kilometrin ja menimme kolkuttelemaan ovia. Tuurilla tallissa olikin tyttö remppaamassa vanhaa autoaan ja täytti öljysäiliömme ja sai maksuksi euroja :)

Tiet jatkuivat mutkaisina ja kuivina. Jokainen levennys oli täynnä telttaa ja karavaania, ihmisiä kulki tien varsilla ja leirejä pystytettiin. Pian selvisi syykin, seuraavana päivänä tie oli poikki, sillä sitä pitkin kulki sunnuntain Tour de France eli tuhat pyöräilijää. Onni siis ettemme olleet siellä vuorokautta myöhemmin!

Illalla Lausannessa eikä hotellissa ollutkaan parkkia, vaikka näin oli luvattu..Suht läheltä löytyi todella kallis parkkihalli, hmph. Huoneemme oli mukava, mitä nyt sänky oli niin kova, että kokolattiamattokin tuntui pehmeämmältä ja seinät olivat paperin ohuet (Yksikätinen huomautti jo illalla, että Jiin ääni kuuluu vaimentamattomana).


Sunnuntaina päätimme jaksaa loppumatkan kotiin, valitsimme taas pienempiä teitä, jotta moottoripyörälläkin olisi mukavampi matkustaa. Pikku pätkä moottoritietä ja pikkutielle, sitten tarvitsi mopo bensaa. Kysyimme Matilta neuvoa ja löysimme itsemme pienen pienestä kylästä pikkuisen ja hyvin mutkasen tien varrelta. Olisime syöneet jotain, mutta olimme tulleet jo Ranskan puolelle, joten ruoka-aika oli loppunut... (neljältä ei ole enää lounasta tarjolla eikä vielä päivällistäkään)

Poikien olisi tehnyt mieli jäädä terassille auringon paisteeseen ja ottaa huone söpöstä hotellista, mutta minä halusin jo kotiin (ilonpilaaja).


Valitettavasti kuvia ei ole tarjolla, mukana kyllä oli sekä k
amera (kuvat visusti Aalla) että videokamera...




sunnuntai 24. tammikuuta 2010

petit

Ranskalaiset, varsinkin naiset, ovat hyvin pienikokoisia. Ja miehetkin on laihoja. Siis pieniä ihmisiä. Miten, ei voi ymmärtää. Aamupalaksi syövät voisarvia ja kahvia, lounaaksi täytettyjä patonkeja, kahvilla leivoksia tai voisarvitaikinaan tehtyjä suklaaleipiä ja päivälliseksi suuret määrät ruokaa. Ja viinit päälle.

Autot ovat yleensä pieniä. Joo, toki on poikkeuksina niitä muskeli-maastoautoja. Mutta farmarimallisia on tosi vähän. Siis paljon pieniä autoja. Clioja, pikku pököttejä, pikku sitikoita, poloja.. Pienillä kaduilla on helpompi ajaa pienillä autoilla.

Koiria on paljon. Pieniä koiria enemmän kuin suuria. Vapaana juoksentelee jackrusseleita, westejä (Viiville terkut), chihuahuia (tai jotain sinnepäin), silkkiterriereitä, cockereita sekä erinäisiä sekoituksia. Ja koska moni koira on vapaana eikä osaa lukea (tai ei halua), koiran kakkaa ei ole vähän vaan hyvinkin paljon. Ja jokapuolella. Kovin ajatuksissaan ei passaa kävellä..

Eräs ystävämme, ranskalainen hänkin, oli eilen kylässä. Oli pienentynyt sitten viime näkemän. Mitenkä ne sen tekee?




tiistai 19. tammikuuta 2010

pankkikortti

Olimme käyneet avaamassa pankkitilin 'katso ja näe' reissullamme. Kun muutimme, menimme pankkiin hakemaan shekkivihkojamme (!) ja pankkikorttejamme. Pankkikorttien tunnusluku sekä verkkopankkien tunnukset oli lähetetty kotiin. Tai osoitteeseen, jonka annoimme ennen kun meillä oli kotia. Eli Aan työpaikan osoitteeseen. (Ilmoitimme kotiosoitteemme heti kun sen saimme, mutta tunnukset olivat jo ehtineet lähteä siihen väärään osoitteeseen.) Tunnusten olisi siis pitänyt odottaa Aan työpaikalla.

Mutta eiväthän tietenkään odottaneet.
Ihme se ei ollut, sillä eihän Aa ollut työpaikalle olemassaoleva henkilö ennen kun oli sieltä kulkuluvan ja henkilökortin saanut... Tilasimme siis tunnukset uudelleen (yhdeksän euroa).

Tunnuksia odotellessa pankkikorttimme olivat käyttökelvottomat, sillä täällä jokaisessa kaupassa on, Suomeen vasta tulossa oleva, pin-koodilla toimiva tunnistus. Eli ei pin-koodia, ei ostoja. Aa kävi pankissa nostamassa rahaa, eli käteisellä mentiin. Sekitkään eivät tuntuneet käytännöllisiltä ja niiden käyttöön tulisi osata ranskaa (esim. 12 e, kaksitoista euroa).

Luulisi että rahan nostaminen pankkitiskiltä olisi helppoa. Luulisi. Ja se onkin, jos sitä nostaa siitä pankista, jossa tili on. Mutta saman pankkiketjun toisessa konttorissa: 'Minun pitäisi soittaa sinun henkilökohtaiselle pankkitädillesi ja kysyä saatko nostaa rahaa. Mutta koska tänään on lauantai ja ymmärrän (ehkä) mitä yrität selittää, teen poikkeuksen ja annan sinulle sinun tililtäsi rahaa kunhan näytät minulle henkilötodistuksen. Lisäksi puhun hataraa englantia ja ranskaa sekaisin, vaikka näenkin, ettet ehkä ymmärrä minua.'

Tunnukset tulivat noin kuukauden kuluttua. Verkkopankkiin oli pääsy. Pankkikorttia Pystyi käyttää. Tai toista pankkikorttia pystyi käyttää, sillä toki kortteihin on eri tunnusluvut. Joten minun korttini oli käyttökelvoton.

Kaupungissa ollessani kävelin pankkiin aikeissa mennä kyselemään oman tunnukseni perään. Pankki, joka sijaitsee aivan keskustan keskellä, oli remontissa ja suljettu. Kyltit ohjasivat muutaman sadan metrin päähän, epäilyttävän näköisestä ovesta sisään ja kolmanteen kerrokseen. Ovella seisoi vartija. Kysyin pankkitätiämme nimeltä pöydän takana istuvalta mieheltä. Murahdus ja päänpyöritystä. Lähdin pois. Aa laittoi seuraavana päivänä sähköpostia, että lisää tunnuksia ollaan vailla.

Lupasivat lähettää uuden tunnuksen (yhdeksän euroa). Sitä odotellessa tarvitessani korttia, käytin Aan korttia. Eihän ne nimestä tiedä ettei se ole minun. No joo, lukee siinä herra Aa, mutta kuka sitä nyt katsoo? Eikä katsonut.

Tunnuksiani ei kuulunut, Aa laittoi taas sähköpostia ja lupasivat lähettää uudet (yhdeksän euroa). Miltei kahden kuukauden kuluttua tunnukseni tulivat, hintaan 18 euroa.




maanantai 18. tammikuuta 2010

suppo

Jii on nukkunut muutaman viime yön tosi huonosti. Heräillyt tunnin-kahden välein, eikä ole nukahtanut kuten normaalisti (tissiä, tuttia, syliä, kantamista ym kokeiltu). Huutanut vain kurkkusuorana.

Josko hampaita lisää, ajattelimme.

Eilen illalla Jii meni normaalisti kahdeksalta nukkumaan. Heräsi kymmenen minuutin kuluttua. Nukahti syliin herätäkseen kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Hain takaisin alakertaan, tissi suuhun. Ei taintunut maidolla, vaan jatkoi huutamistaan. Päätimme koettaa suppo-vaihtoehtoa.

Suppo paikalleen, rauhoittelua ja pieni mies makoili koomassa isänsä vatsan päällä. Silmät alkoivat lupata... Hienoa, me kaikki saamme nukkua yöllä!

Sitten, aivan unen rajalta, Jii heräsi, nousi käsiensä ja polviensa varaan (edelleen Aan vatsan päällä) ja alkoi hypähdellä, keinuttaa, taputtaa ja nauraa. Miltei tunnin kestävä hyperenergia kymmeneltä illalla. Suppo oli kyllä Suomesta ostetussa burana-paketista, mutta mitä ihmettä? Onko niissä jotain piristävää? Taisi olla ensimmäinen ja viimeinen suppo tälle pojalle.

Loppuilta? No laantuihan energia pikkuhiljaa ja nukuimme yön oikein hyvin!




perjantai 15. tammikuuta 2010

herkuttelua?

Kun menee kauppaan ja tahtoo suklaata tai jotain muuta herkkua (vaikka voisarvia tai suklaaleipiä), niitä täytyy ostaa monta. Yhtä suklaapatukkaa ei saa, on ostettava vähintään kolme. Suklaalevyjä on yksittäin myynnissä isoissa kaupoissa, mutta ei meidän omassa lähikaupassa, sieltä on ostettava kaksittain. Myöskään jäätelöä ei voi ostaa yhtä tuuttia, pienin pakkaus, jonka olen löytänyt, oli kolme kappaletta. Toki voi ostaa myös litran, niitä myydään yksittäin.

Tupakkakioskit on erikseen, niistä saa ihan kappaleittainkin, mutta harvoinpa sellaiseen menee asioimaan.

Kyseinen asia on aina harmittanut, sillä nyt on pakko ostaa monta ja syödä ne kaikki, herkkua siis. Ai säästää vai? Ei, en minä.

Tänään vaunukävelyni suuntautui postiin (synttäripaketteja eräille tulossa...) ja sieltä jotain kautta Irkun ohitse, sillä minulla oli hänelle viemisiä (madmen lainaan). Postin jonossa, siellä muuten joutuu aina jonottamaan, Äiti soitti. Samalla huomasin Irkun lähettäneen viestin, olisi luonnonpuistossa kävelyllä.

No mehän kiireesti lähdimme kohti puistoa, treffasimme Irkun ja Pimun, kävimme kiertämässä lyhyen lenkin ja lähdimme takaisin.

Sormiani alkoi palella ja olin laittamassa lapasia käteeni.. mutta ne eivät olleetkaan vaunuissa! Ne tippuivat varmasti postiin kun nostin Jiin jonottamaan kanssani. Ja posti sulkee ovensa kuudelta, kello varttia vaille, matkaa 20 minuuttia kävellen. Pikakurssi, kuinka esitän asiani ranskaksi ja töppöstä toisen eteen. Kaksi vaille tasan läähätin postin oven edessä, kävin poimimassa lattialta lapaset ja läähätin vähän lisää.
(Viimeisistä juoksuaskelista on reippaasti vuoden päivät.)

Kävelin kauppaan ostamaan vettä ja suklaata, olinhan sen ansainnut. Mutta vaikka aivot olivatkin sumeina ja järki tipotiessään, ymmärsin etten voi ostaa kolmea suklaapatukkaa vartin hölkästä. Loppumatkan matelin kotiin.

Postilaatikossa odotti kovasti odottamani paketti ja yllätyksenä sisältä löytyi TUPLA-patukka. Nyt olen varmasti ansainnut sen! (Monet kiitokset Vaahtokujalle!)



torstai 14. tammikuuta 2010

au pair saa paikan, oltava leivontataitoinen

Leivoin eilen possukerhoon korvapuusteja. Taikinaa tuli paljon, joten loppu taipui voisilmäpulliksi. Koska korvapuustit eivät koskaan näytä korvapuusteilta, en vaivautunut nipistelemään, vaan keikautin palan muffinssi-vuokaan. Ne näyttivät ihan tarjottavilta ja maistuivat hyviltä.
Tavan pullat taasen näyttivät paistamattomina hyviltä, uunista tullessa olivat halkeilleet ja mieleen tuli lähinnä sämpylä. Eivätkä ne silmä-kohtaa lukuunottamatta maistuneet miltään.

Tulisiko joku asian osaava opettamaan kädestä pitäen?

Tämän päivän on satanut niin paljon, että autotallin oven ali on tullut vettä ja kastellut pahvilaatikon. (Ei meidän laatikko, vaan saksalaisen M-E:n...) Tuuli on klonksuttanut kaihtimia ikkunoita vasten ja kaatanut muovisen terassituolin ja aurinkovarjon. (Yök muovituoleille, mutta eivät ole meidän, nekään.)

Sateen pitäessä taukoa lähdin Jiin kanssa pikkuiselle vaunukävelylle. Satuimme paikallisen yläasteen kohdalle juuri silloin, kun koulu päättyi. Voi sitä teinien määrää. Ja ilmeisesti tien tukkeena seisominen, avuttomuus, epäkohtelias käytös ja kiljunta on aivan universaalia teinikäytöstä, sillä minä jouduin puikkelehtimaan vaunujen kanssa ajotielle sekö teinimassan läpi, kukaan noteerannut vaikka pardonit vaan kajahteli ilmoille. Ziisus sentään!

Aa meni illaksi töihin. Jii on ollut kitisijä koko päivän. Minä sain aamupäivällä uuden tukan, mutta sade ja tuuli sotki kampauksen matkalla autolle. Ei paras päivä.








keskiviikko 13. tammikuuta 2010

leppoisa maanantaikävely

Maanantaina päätin kävellä hypermarkettiin, matka ehkä kolme kilometriä. Sää hieno ja Jii nukkui. Tarvitsin paperisia muffinssivuokia, eikä oma lähikauppamme näin ollen auttanut. Aa oli töissä autolla, vaunut ei sovi bussiin, kävely siis ainoa vaihtoehto. Ja pidän kävelystä.

Ennen kesää olisin kulkenut joen rannassa piennarta pitkin kilometrin, ja siirtynyt sieltä asvaltoidulle pyörätielle. Kätevästi olisin alittanut vain yhden liikenneympyrän ja puikkinut suuren parkkipaikan läpi autojen seasta kauppaan.

Nyt siis toisin.

Joenranta on remontissa, sillä joki on vaarassa tulvia (siksi siitä onkin vedetty ylivuoto'putki' ja saatu aikaiseksi mm meidän vesi tekosaaremme ympärillä) ja rantaan rakennetaan polun sijasta oikea, asvaltoitu pyörätie. Hyvä. Paitsi että kiertotie on sitten todella kiertotie, se kiertää ainakin kilometrin. No pyörillehän se on tarkoitettu, joten ei kait se polkevia haittaa. Eikä kovasti minuakaan, aikaahan on. (Sitäpaitsi oikaisen ihan vähän yhden pihatien läpi, en siis pihan vain tien, ja niin tekee muutkin.)

Oikaisin siis taas maanantaina. Pääsin kiertotien alkuun ja lähdin auringosta nauttien kävelemään hiekkatietä pellon halki, kauemmas autotiestä. Hiekkatie vaihtui asvaltiksi ja matka eteni. Mutta siinä kohtaa missä kiertotie haarautuu (toinen haara kaupunkiin, toinen kaupoille), olikin liikennemerkki joka kertoi tien olevan poikki. Ja todisteena kaivureita keskellä tietä.

No minä voin hyvin mennä kaupunkiin päin ja kääntyä pyörätielle päästyäni kauppojen suuntaan, sinne siis.
Paitsi että pyörille tarkoitettu kiertotie pellon poikki oli aivan kuravellinä. Siis niin, ettei siinä voinut edes pyörällä päästä eteenpäin. Sinne ajoi juuri rekka kippaamaan hiekkaa, eikä sekään meinannut edetä kurassa. Että ei tullut mieleenkään lähteä kokeilemaan kuinka vaunut olisivat kulkeneet!

Eli vaihtoehtona oli kävellä takaisin hiekkatien alkuun ja jatkaa autotien 'piennarta'. Tuota autotien reunaa matka on huomattavasti lyhyempi, mutta hirveän paljon hankalampi.

Täällä ei todellakaan ole tarkoitus kävellä mistään mihinkään ikinä. Liikenneympyrässä mietin kuinka vaunujen kanssa ajaessa kuuluu toimia.. Päätin kuitenkin, kaikkien turvallisuuden vuoksi, pysyä pientareella, kuopista välittämättä. Jouduin tätä tietä huonekalukauppojen parkkipaikalle ja siitä kätevästi sille pyörätielle, jonne siis olisin päätynyt kahta ensimmäistä tietä kävelemällä. Yksi este vielä ennen pyörätietä: oja. Kävellen, ilman vaunuja siis, siitä oli mennyt moni, mutta emme me. Parkkipaikkaa siis väärään suuntaan pitkästi kävellen, ja sopivasta kohdasta ylitys.

Loppumatka kaupalle sujui sitten tietä myöden. Pyörätieltä hypermerketille tosin piti hetki kulkea ajokaistaa ja parkkipaikkaa, mutta niin täytyy ostoskärryjenkin kanssa tehdä.

Ja sama reitti takaisin kotiin. Aika paljon alkoi sieppaamaan tämän maan tapa remontoida, rakentaa, suunnitella ja merkitä. Mutta sekin ärtymys on jo tiessään.
Hypermerkettiin en kyllä kävele pitkään aikaan!




lauantai 9. tammikuuta 2010

lunta?

Eilisen päivän satoi vettä. Ja räntää, sellasia tiskirättejä, jotka eivät jättäneet maahan kuin märän jäljen. Muualla, esim parin kymmenen kilometrin päässä, satoi lunta. Kuulin huhuja, että koulut olisi olleet kiinni ja moottoritie suljettu, totuudesta en tiedä. Rannallekin oli satanut lunta.

Tänään päiväkävelyllä oli todella kylmä. Asteita yksi plussaa, mutta jäätävä ja kova tuuli teki ilmasta täysin talven. Ilman sitä lunta. Ohi ajavien autojen katolla oli monen sentin lumikerros, joten lähistöllä täytyi lunta olla.

Mutta miksi ei meillä? Harmitti.

Melkein jo kotiovella alkoi taivaalta hiljalleen leijailla lumihiutaleita. Eivät ne maahan päässeet, sulivat heti. Mutta perinpohjin lumi-ihmisenä sekin sai minut iloiseksi.





tiistai 5. tammikuuta 2010

koti

Kotimme on hyvin siisti ja kaikki tarvittava löytyy. Halusimme kuitenkin tehdä tästä omannäköisemme (kukapa ei?) mahdollisimman pian. Vietimme paljon aikaa kauppoja kierrellen.

Haastetta sisustuksessa on ollut...
Keittiössä on ovi joka on myös ikkuna. Jos kävelee asuntomme ohi tai pelaa pingistä kerhohuoneessa, näkee suoraan keittiöön. Jotain verhon kaltaista siis oli hakusessa. Verhotankoa siinä ei ole, eikä sellasita uskallettu lähteä kiinnittämään, joten jokin muu asia piti löytyä. Ostimmekin hyvin läpikuultavan (pimennystä emme kaivanneet, siksihän on ne muovi'kaihtimet') pokaan helposti kiinitettävän kankaan. Mutta se oli liian kapea ja lyhyt. Etsintöjä on jatkettu, tuloksetta.


Ennen rymsteerausta olohuone oli toimimaton. Koska keittiöön ei sovi pöytä, ruokailu tapahtuu olohuoneessa. Tullessamme, pöytään piti pujotella sohvaryhmän ja sohvapöydän ohitse. Pöytä ja sohvat vaihtoivatkin paikkaa ensitöiksi. Tilaakin tuli enemmän. (Teko)nahkasohvia ei muuten koskaan tule meidän talouteen, jos se on minusta kiinni. Helteillä iho 'nahkaa' vasten ei ole mielyttävä kokemus!


'Olohuoneen' puolelle, sohvien alle ostimme maton. Hyvin halvan eikä kovin kauniinkaan, mutta ajaa asiansa. Eteiseen hommasimme pienen lipaston, jonka laatikoihin kengät mahtuvat. Täällä ei kenkiä oteta sisällä pois, joten niille ei ole mitään paikkaakaan ajateltu.
Portaittemme alla on tyhjä tila, jonne halusimme vaatetangon takeille. Tila on vaan niin typerän mallinen, ettei sinne ole mitään sopivaa löytynyt. Väliaikaisratkaisuna työnsimme sinne tangollisen pahvilaatikon, jossa roikkuvia vaatteitamme tuli. Se on hirmuisen ruma ja hutera. Mutta sinne se taitaa jäädä, pysyvästi. Turha kai sitä enää on alkaa mitään ostelemaankaan :)

Ruokapöytänämme on lasipöytä. Tuolien istuinosat olivat valkoiset ja täynnä keltaisia kahvitahroja. Aa päätti verhoilla ne. Ja verhoilikin hienoiksi, aikaa vaan kului kymmenen kuukautta. Tuolit sekä pöydän jalat ja kehikko ovat valurautaa (?) ja painavat paljon. Hyvin epäkäytännölliset siis nekin.


Olohuoneessa oli valonlähteenä yksi pikkuinen kattolamppu, kohdistettuna jonnekin sohvan ja lattian välimaastoon. Alkuunsa hankimme jalkalampun ja myöhemmin otimme koko kattolampun pois ja ostimme sen tilalle suuren 'onkivapa'lampun (jonka ehdottomasti tahdon kotiin, vaikkei se sinne minnekään taida sopiakaan).

Yläkerrassa, jossa on kylpyhuone, vessa (
pikkuruinen huone, jossa pelkkä pönttö) ja kolme makuuhuonetta, emme tehneet mitään. Vierashuone toimii vieraitten aikana vierashuoneena, muuloin pyykinkuivaushuoneena. Työhuone on Aan harrastehuone sekä minun askarteluhuoneeni. Ja makuuhuoneessa nukumme me kaikki kolme. (Vaikka ajattelimme ensin Jiin saavan oman huoneen... tarpeetonta. Kuka nyt noin pienen yksin jättää? ;)

Osa tauluista sotii silmiemme kanssa, kuten ruokapöydän takana oleva SUURI van Gogh'in auringonkukkajuliste kehystettynä tauluksi. Mutta eihän kaikkea voi pistää sivuun, säilytystila loppuu kesken. Muuten olemme kovin tyytyväisiä siihen miltä täällä näyttää.




vielä kaksi sanaa muutosta

Tämä olisi kuulunut vielä edelliseen postaukseen...


Meillä oli siis yksi avain, kiinteistövälittäjältä saatu. Toisen avaimen monseur E, naapurimme (jonka oli pitänyt laittaa lämpö päälle), oli luvannut meille tuoda. Odotimme viikon ja kun ketään ei näkynyt, menimme itse sen heiltä hakemaan.
'Vaimoni on ollut sairaana. Mutta kunhan hän paranee, kutsumme teidät tervetuliasdrinkille.' monseur E sanoi ja ojensi avaimet, mukana myös postilaatikon avain. Vielä tänään emme ole kutsua saaneet. Ei vaimo enää sairas ole, olemme heitä monesti ulkona nähneet ja muutama sanakin on vaihdettu.


sunnuntai 3. tammikuuta 2010

muutto

Kun olimme olleet täällä viikon mittaisella tutustumisreissulla, palasimme Suomeen, kotiin, kolmeksi viikoksi.

Muuttomiehet tulivat. Olisi pitänyt tietää mitä otetaan ja mitä jätetään. Se oli vaikea ja sekava päivä. Mukaan otettavan tavaran määrä oli ennalta määrätty (kuusi kuutiota muistaakseni), mutta mitään kuvaa paljonko tavaraa se on, ei ollut. Siispä nostelin summamutikassa pöydille tavaroita ja miehet pakkasivat. Erityisen hankalaksi asian teki, että asuntomme Ranskassa oli täysin kalustettu ja keittiöstä löytyivät kaikki tarvikkeet mausteista lähtien. Mutta oliko siellä varmasti kaikki mitä minä tarvitsin ja halusinhan omiakin tavaroita mukaan, kotoisuuden vuoksi. Ja Suomen kotiin piti tehdä tilaa.

Suomeen jäi siis kotimme kalusteineen päivineen. Aan veli ystävällisesti toimii talonmiehenä, eli asuu meillä reissumme ajan. Mutta toki hänelläkin tavaraa oli, kokonainen asunnollinen. Huh sitä tavaran määrää, missä asuimme kuukauden ennen lähtöämme, kaikki kolme...

Muuttomiehet olivat hyvinkin asiansa osaavia. Suit sait olivat tavaramme papereissa, laatikoissa ja autossa.
'Muutama viikko ja nämä ovat ovellanne. Kiitos ja näkemiin.'

Lensimme uuteen kotiimme torstaina. Muuttokuormamme saapui seuraavan viikon perjantaina, pienellä pakettiautolla kahden vanhan miehen tuomana. Minä en nostellut, minä voin pahoin. Aa auttoi setiä (juu-u ihan olivat setien näköisiä) auton purkamisessa. Matkassa oli yksi huonekalu, täyspuinen lipasto. Se tulisi yläkertaan. Sedät olivat hyvin, hyvin hikisiä kun punnersivat lipastoa yläkertaan. Ja
kaikki laatikot jättivät autotalliin. 'This side up' ja nuoli osoitti alaspäin. Ei siis niin ammattitaitoisia kuin suomalaiset kollegansa...



Kun kirjoitimme vuokrasopimusta naapurimme läsnäollessa, hän tarjoutui pitämään avaimen itsellään ja laittamaan lämmityksen päälle juuri ennen kun saapuisimme. Se sopi meille hyvin. Soitimme naapurille paria päivää ennen ja ilmoitimme tulostamme. Hän ei olisi silloin kotona, mutta tipauttaisi avaimen kiinteistövälittäjälle.

Me siis menimme kiinteistövälittäjän luo suoraan lentokentältä. (Ei, laukkumme eivät saapuneet meidän kanssamme. Tämä sääntö, ei poikkeus.) Tottahan tulimme siestan aikaan ja jouduimme käveleksimään ympäri tyhjää ostaria vajaat puoli tuntia. Saimme avaimen ja ajoimme kotiin. Kukaan ei ollut käynyt siellä! Lämmitys ei ollut päällä, jääkaappi ei ollut päällä. Lattiat olivat jääkylmät.

Eli suoraan kauppaan ostamaan ruokaa ja tossuja. Ja lakanoita. Ja pyyhkeitä.

Illalla haimme laukut kentältä ja asuntokin oli jo hieman lämpimämpi.




perjantai 1. tammikuuta 2010

vuoden viimeiset hetket

Se on sitten Uusi Vuosi meilläkin. Eilen, kun saatiin Jii nukkumaan, istuttiin sohvalle kuplivan, suklaan ja joululahja elokuvan (Rööperi) kanssa. Ja varkain vaihtui vuosi, kello oli kuusi yli puolen yön kun nousimme sohvalta.

Täällä ei Uutta Vuotta juhlita raketein; viime vuonna näimme yhden hätäraketinkaltaisen taivaalla. Eilen illalla kuului pieni pauke puoli tuntia h-hetken jälkeen ja taivaalla sinkoili muutama tähtisuihke.


Niin, se Barcelonan reissu.. Moottoritietä kun on tylsä posottaa, poikkesimme Perpignanin kohdalta pienemmille teille. Pyreneitten vuoristo loppuu siinä kohdin, joten ihan kamalan korkealla emme ajaneet. Mutta aivan meren rannassa.


Olimme perillä hotellilla vasta pimeän tultua. Teimme pienen kävelylenkin ja haimme pitseriasta ruoan huoneeseen. Olisi ollut mukava syödä paikanpäällä, mutta Jii ei olisi enää siihen aikaan käyttäytynyt ravintolaan kuuluvalla tavalla ...

Aamulla aamupala hotellissa ja kävelykengät jalkaan. Kävelimme koko päivän, muutama pakollinen nähtävyys eikä yhtään shoppailua.

Ilma oli lämmin. Kotona katsoimme sääennustetta, joka lupasi asteita saman verran kuin meilläkin. Talvitakit siis mukaan. Mutta talvitakki oli aivan liikaa! Puistossa istuimme pelkät t-paidat päällä. Barcelonan sää oli sellainen, minkälaiseksi olimme etelä-Ranskan talven kuvitelleet.

Matkatoimiston ikkuna kiinnitti huomioni.



Syömässä kävimme, ah niin espanjalaisessa, Hard Rock Cafessa :)


Ruoat sulatimme reippaalla viiden kilometrin kävelyllä takaisin hotellille, vesisateessa.

Kotiin lähdimme heti aamusta. Ajoimme ensin kauppakeskukseen (jonne emme enää edellispäivänä jaksaneet kävellä) ja sitten vuoristoon. Tarkoituksena oli kiepata serpenttiiniteitä Pyreneitten yli, mutta reittimme lyheni sitä mukaa kuin kauppakeskuksessa olomme piteni. Vuoren yli tulimme, mutta emme nousseet lumen korkeuteen saakka. 1600 metriä täyttyi kun aurinko alkoi painua mailleen. (Ja tie laskea.)



MUKAVAA ALKANUTTA VUOTTA KAIKILLE!