ylös kukkulalla

Perjantaina, jolloin vietimme taas Aan kanssa viikonloppua, teimme kunnon eväät, pakkasimme reput ja hyppäsimme autoon. Ajoimme kaupungin pohjoispuolella sijaitsevalle Pic Saint Loup - kukkulalle.

Onko se nyt vuori vaiko kukkula? Ihan oikea korkea vuori se ei ole, mutta kukkula on vähän aliarviointia. Sama kun yrittää selittää sanan tunturi - ei vuori mutta ei mikään mäkikään, ei korkea mutta ei puitakaan.

Autolla tuota, sanotaan nyt kuitenkin kukkulaa, pääsee ajamaan puoleen väliin, jossa on suuri parkkipaikka evästyspenkkeineen ja -pöytineen. Sieltä lähtee myös merkattu reitti kukkulan laelle (?)
Jii lapsenkantorinkkaan, vaelluskengät jalkaan ja menoksi.

Alkoi kivinen nousu auringon paisteessa. Edellämme kulki viisivuotias vanhempineen ja vastaan tuli pariskunta flipflopeissaan, helppo nousu siis tulossa. Polku oli liuskekiveä ja irtokiveä katajapensaiden reunustamana. Ylöspäin kulku tuntui helpolta, varsinkin kun hetken päästä maisemat alkoivat olla huikaisevat - viinipeltoja, pikkiriikkisiä valkoisia hevosia sekä kaukana siintävä meri. Polkukin muuttui tasaisemmaksi, jopa hieman mutaiseksi puiden lomassa.

Vajaat 2 kilometriä kuljettuamme polku taas muutti muotoaan ja liuskekivet vaihtoivat suuntaa. Ne liuskottuivatkin vaakatasossa ja eri kerroksissa eikä jalalle meinannut löytyä paikkaa edetä. Pelkäsin horjahtavani, sillä Jii rinkassaan vaihtaa puolelta toiselle hyvinkin terhakkaasti ja tasapainoni on toisinaan koetuksilla. Kun emme tienneet paljonko matkaa oli jäljellä taikka mitä tuleman pitäisi, päätimme kääntyä takaisin.

Eväät söimme parkkipaikan vierssä olevalla nurmikolla ja päätimme tulla uudelleen, ilman Jiitä. Anopille on siis tehtävä varattuna.