keskiviikko 29. syyskuuta 2010

leikkipuistossa

Varoitus: sisältää rumia sanoja

Tämän viikkoinen possukerhon tapaaminen oli meidän kylällä, leikkipuistossa. Ja tokihan siellä oli muitakin lapsia sekä aikuisia meidän lisäksemme. Kaikki lapset leikkivät yhdessä ja erikseen, lainaillen toisten leluja.

Olimme kiipeilytelineen luona minä, Irkku sekä Cille + lapset, kun pieni ranskalainen tyttö kopautti päänsä kiipelytelineen kaiteeseen siellä ylhäällä. Irkku sattui seisomaan siinä vieressä ja lohdutti ja paijasi tyttöä sekä puhui hänelle ranskaksi. Äkkiä penkiltä nousi mummo-ikäinen nainen, syöksyi kiipeilytelineen luo ja työnsi Irkun hyvin kovakouraisesti tieltään ja nappasi itkevän lapsen syliinsä.

Cille käveli heidän perässään takaisin penkille ja pyysi tytöltä Visentin palloa takaisin ja tyttö sen Cillelle antoi. Irkku päivitteli, kuinka mummukka oli hänet törkännyt sivuun kun Cille tuli takaisin meidän luoksemme. Mummukka huusi Cillen perään: 'amerikkalaiset kuuluvat Amerikkaan, vitun huora'. Siinä vaiheessa Irkku hermostui ja marssi mummukan luo. He kävivät kovin kiivasta sanaharkkaa ja mummukka alkoi huutaa suureen ääneen: 'tuokin ystäväsi tuli ja nappasi pallon tytön kädestä ja nyt piiloutuu selkäsi taa.' Cille siis seisoi minun kanssani vähän syrjemmällä..

Ajatelkaa, me oltiin leikkipuistossa joka oli täynnä alle 5-vuotiaita vanhempineen ja mummukka käyttää tuollaista kieltä. Ja mistä hyvästä?




perjantai 24. syyskuuta 2010

varas

Ihmiset oletetaan varkaiksi. 'Syytön kunnes toisin todistetaan', menee täällä 'syyllinen kunnes toisin todistetaan'.

- Suuren suuressa kenkäkaupassa seisoo ovella vartija. Hän joko antaa mennä kassin kanssa kauppaan sisään, taikka haluaa että kassi jätetään oven suuhun, kenen tahansa mukaan otettavaksi. Yleensä en menekään sisään kassin kanssa, mutta toisinaan käyn ensin viereisessä vaatekaupassa.. kuten eilen. Kun lähdin kenkäkaupasta (ostamatta mitään), vartija taputteli niin kovakouraisesti muovikassiani, että jos siellä olisi jotain rikkoutuvaa ollut, se olisi mennyt rikki. (Juurikin tuo kyseinen vartija on muutenkin todella välinpitämätön ja ylenkatseinen.)

- Kaupungissa ainakin muutamassa vaatekaupassa myyjä teippaa muovikassin suun kiinni.

- Suureen hypermarkettiin mennään sisään vartian ohi. Jos matkassa on jotain muuta kuin käsilaukku, vartija pakkaa sen jonkin muun muovipussin sisään ja kuumaliimaa pussinsuun kiinni. Myös jos mukana on muovipussi(-seja), jolloin kotiin saa muovipussin muovipussissa.

- Moottoritien varrella olevilla bensa-asemilla (ei kaikilla) pitää ensin mennä sisään asemalle ja maksaa etukäteen. Hankala siis tankata 'tankki täyteen'.

- Jokaisessa liikkeessä on vartija, jos ei omaa, niin naapurin kanssa yhteinen.

- Niin pientä ja mitätöntä tavaraa ei olekaan, mihin ei kannattaisi laittaa hälyytintä.

- Kun ostaa muovipussin (noin 3 senttiä) taikka kankaisen kauppakasiin (muutaman euron), leimattuaan sen koneelle, myyjä ottaa kuulakärkikynän ja sotkee ean-koodin ylitse viivoja, toisinaan kirjoittaa pussiin 'maksettu'.
(Hedelmäpussit ovat ilmaisia. Kun vein kauppaan kestohedelmäpussini, jouduin ikävien katseiden kohteeksi. Onneksi mitään sen kaltaista ei ollut myynnissä kaupassa... Voitte arvata, etten enää ota niitä mukaani.)




tiistai 21. syyskuuta 2010

tiistai ajattelua

Ensiksi, meidän pilates-tunnit ovat jälleen alkaneet. Pidimme taukoa miltei koko elokuun. Ja on se vaan ihanaa!

Parasta on saada miltei yksityisopetusta, ja toisinaan ihan omassa kotona. Olen mennyt Bekin luo fillarilla (matkaa muutama kilometri) ja nautin siitä hetkestä kun tulen kotiin ja pääsen lämpimään suihkuun.

Meillekin on nimittäin tullut syksy. Öisin lämpötila tippuu jo reilusti alle kahdenkymmenen, toisina öinä jopa lähelle kymmentä. Ja pimeä saapuu aikaisemmin, nyt jo kahdeksalta saa sytytellä valoja. Päivisin kuitenkin on vielä lämmin ja ilman sukkia ja t-paidalla pärjää ihan hyvin. Jii tosin joutuu pitämään jo pitkiä hihoja ja lahkeita, sillä tuuli on aikamoinen.
Syksyn voi myös haistaa.

Ajelin tänään pitkin moottoritietä erään possukerholaisen luo. Ja taas kirosin mielessäni kaikki ranskalaiset autokoulunopettajat:
On kolmekaistainen tie, rekat eivät saa kulkea kuin oikeinta taikka keskimmäistä kaistaa. Tiellä edetään matelemalla, myös kaikista sisimmällä kaistalla, rekat vievät ne kaksi kaistaa jolla saavat olla. Etenemme matelemalla meidän liittymästä miltei seuraavaan liittymään, matkaltaan reilut viisi kilometriä. Pikkuautot haluavat uloimmalle kaistalle, sillä ovat kääntymässä pois seuraavasta liittymästä. Ja alkavat siis ryhmittäytyä kääntymään VIISI KILOMETRIÄ ennen liittymää. Siinä kohtaa, missä minä olisin ryhmittynyt (noin 500 metriä), oli AIVAN TYHJÄÄ. Ja ne rekathan tietysti joutuvat väistämään niitä ryhmittäytyjiä ja siksi tukkivat kaksi kaistaa.

Ja siihen päälle se mitä jo kerran yritin selittää.. Kun haluan moottoritieltä vasemmalle, käännyn ensin oikealle, ajan puoli kilometriä liikenneympyrään, jossa ajan täyden kierroksen ja lähden takaisin siihen suuntaan josta jo tulin. Näin päädyn moottoritien yli ja vasta sitten pääsen etenemään matkallani. Ja liikenneympyräänhän joutuu jonottamaan, varsinkin aamuruuhkan lopputohinassa, samoin liikenneympyrässä joutuu jonottamaan. Ja sitten on vielä tietyökin, että käytössä on vain yksi kaista.

No perille päästiin ja kivaa oli.




keskiviikko 15. syyskuuta 2010

alppi ajelua

Aa teki töitä kamalan paljon viime viikolla ja lähtikin perjantaina lounaalta kotiin. Jospa tekisimme jonkinmoisen viikonloppu reissun, ehdotin. Sain vapaat kädet asian suunitteluun ja toteutukseen.
Olisin mieluusti lähtenyt Andorraan näin kesäaikaan vaeltelemaan Pyreneille, mutta kun googlettamalla löysin Kansallispuiston aivan Italian rajalta, päätinkin matkamme suuntaavan Alpeille.




Varasin hotellin pikkuisesta kylästä (La Batie Neuve) ja sinne suuntasimmekin perjantaina päiväuniaikaan. Ajoimme moottoritietä pitkin, sillä matkaan kului niinkin useampi tunti. Perillä meitä odotti vanha kivitalo ja lampaat pihalla!




Lauantaina lähdimme ajamaan Kansallispuiston yhdelle infomökkipisteelle, josta tiesin vaelluspolkujen lähtevän. (Mitään kunnollista karttaa en löytänyt netistä enkä meidän muutamasta karttoja myyvästä kaupasta.) Matkalla otimme kyytiin liftari-tytön, joka oli menossa samaan paikkaan ja ehdotti meille reittiä yhdelle autiotuvalle. Sinne siis.




Matkaa 3,3km ja kulkuaikaa 1,5 tuntia, siis tuvalle tuplat tietysti takaisin autolle. Aloitimme reissun, minä intoa puhkuen. Mönkijänmentävä tie oli jyrkkää nousua, siis jyrkkää. Nousimme 45 minuutissa puoli kilometriä, jona aikana pidimme useamman hengitystauon.

Kuvassa näkyy valkoisia taloja, joiden luo jätimme auton. Oikeassa reunassa jo noustua reittiä.

Kun nousun pituudesta ei ollut aavistustakaan ja alastulo hieman hirvitti (maa petti jalkojen alta, selässä 15 kiloa lasta ja lapsenkantovälinettä), päätimme luovuttaa ja kääntyä takaisin autolle.


Söimme eväitä ja nautimme vuorista, olimmehan kuitenkin yli tuhannen metrin. Lähdimme ajaen katsomaan yhtä monista hiihtokeskuksista. Jii nukahti autoon, joten emme raskineet häntä herättää ja yrittää kävelyä toisesta paikasta.

Sunnuntaina ajoimme kotiin pikkuteitä, Euroopan Grand Canyonin kautta (gorges du Verdon). Valitsimme helpomman tien (suuremman sekä suoremman), pohjoisreitin, emmekä nähneet rotkoa niin hyvin kuin sen olisi eteläpuolelta nähnyt. Turisteja ympäri Euroopan valui helminä vastaan ja ihmisiä näkyi patikoivan pitkin rotkoa (sinne siis seuraavalla kerralla).




Ennen moottoritielle palaamista (se kun on ainoa vaihtoehto jos haluaa kotiin kuluttamatta matkaan tuplatunteja ja miljoonia liikenneympyröitä) ajoimme vielä ylä-Provencen laventelipelojen ohi. Ja vaikka laventelit ovat jo kauan sitten kerätty ja pensaat leikattu, oli näky vaikuttava.




Ihan onnistunut reissu siis, vaikkakin aika erilainen mitä olin etukäteen ajatellut.



maanantai 13. syyskuuta 2010

seitsemän minua

En ajatellut tekeväni yhtään meemiä taikka kyselyä taikka muuta sellaista, sillä blogi on perustettu kuulumiskanavaksi. Osittain myös siksi, etten ajatellut yhtään 'tunnustusta' saavani. Mutta yllätyksekseni minua odotti tälläinen:

sekä Stanstan että Aimon luona, niin pakkohan minun on vastata. Kaunis kiitos teille arvon leidit!

Jotta saan tämän plakaatin tässä pitää, täytyy minun k
ertoa seitsemän (7) asiaa itsestäni sekä jakaa tämä palkinto seitsemälle eteenpäin.

Ensin ne asiat:

1.Pidän kyselyistä. Innoissani vastaan kaikkiin kyselyihin ja arvontoihin. Olen jopa taloustutkimuksen postituslistalla ja jos jostain syystä (esim ikä, sukupuoli tms) en kelpaakaan juuri siihen kyselyyn, minua harmittaa vietävästi.

2. Tullessani takaisin Suomeen vaihto-oppilasvuoteni jälkeen (Ameriikasta), vannoin etten koskaan asuisi muussa maassa kuin Suomessa. Kannattaa siis miettiä mitä vannoo..

3. Niin pienestä kun muistan, olen halunnut olla lastentarhanopettaja. Nyt kun se olen, en olekaan enää varma haluanko olla.

4. Ensimmäisen yhdeksänkuukauden aikana, jonka täällä asuimme, en syönyt yhtään juustoa (paitsi edamia ja emmentalia) enkä yhtään suklaaleipää (pain au chocolat). Lähinnä siksi, että oksensin melkein koko ajan.

5. Mielestäni se, joka on keksinyt astiankuivauskaapin, ansaitsisi (olisi ansainnut) kunniaa ja mainetta.

6. Olen katsonut viimeiset viikot monta jaksoa ER:ää (teho-osasto) päivässä. Jään helposti koukkuun hyviin sarjoihin, kirjoihin, peleihin...

7. Luulen, ettei elämässäni ole koskaan ollut asiat niin hyvin ja järjestyksessä mitä ne ovat nyt. Olen siis aika onnellinen.

Uuh, ja sitten se vaikempi tehtävä.
Ja ihan näin omavaltaisesti päätän: koska kaikilla niillä, joiden blogeja seuraan, tämä taitaa jo olla niin, jos joku on jäänyt ilman, taikka jos haluaa tehdä tämän uudelleen, saa ottaa ja viedä mukanaan. Ilmoitathan kuitekin, että osaan tulla kurkistamaan, kiitos.




torstai 9. syyskuuta 2010

kieltä

Hassua miten sujuvasti sitä toisinaan keskustelee kolmella lauseella.

Naapuriin on muuttanut uudet naapurit ja tapasin sedän eilen ensi kertaa niin että vaihdoimme kuulumiset. Heti toisessa lauseessa kävi ilmi, että setä ei puhu eikä ymmärrä sanaakaan englantia. Uuh, omat taidot siis peliin. Ja kyllä, minä sain kerrottua miksi me olemme täällä, kauanko olemme olleet, kauanko tulemme olemaan ja että se en suinkaan ole minä joka täällä on työssä. Ja sain selville että setä sekä sedän vaimo ovat molemmat jo eläkkeellä ja viihtyneet täällä mainiosti. Enemmänkin olisin voinut jutella, mutta Jii oli 'vapaana' ja viiletti ties missä ja se mennyt aikamuoto on pikkasen hankala.

Tiedättehän kuinka toisinaan kummastuttaa ja vähän ärsyttääkin suomenruotsalaisten tapa puhua suomea ja ruotsia sekaisin. Kuten 'jag ska mennä bussilla till Make'. No itsepä huomasin käyttäväni samansuuntaista kieltä puhessani englantia jollekin joka ranskaa osaa. Hyvänä esimerkkinä sana lastenvaunu, joka on englanniksi joko pushchair taikka pram ja ranskaksi poussette, 'pusett' nyt vaan on helpompi sana (ja aika mukava suussa). Että anteeksi jos kuulostan hölmöltä.

On muuten taas kulunut jokinen tovi kun viimeksi olemme saaneet opetusta ranskassa. Asia korjaantuu tiistaina. Ope muuten lähetti kutsun viikonloppukurssille, jossa itse on opena. Olisi hyvä ja varmaan kivakin mennä, mutta mihin kummaan Jiin lykkää. Onpahan hyvä syy olla oppimatta taas lisää.




tiistai 7. syyskuuta 2010

ymmärtämiseen ei tarvita puhetta

Lapsi (15kk), joka osaa sanoa dädä, tättääätätää ja hihkua, ymmärtää hämmästyttävän paljon.

Käsiä pestäessä hän osaa sulkea hanan, kun pyydän. Mutta myös jos en pyydä.

Hän osaa kiivetä yläkertaan, myös pyynnöstä.

Hän haukkaa salaattia keittiössä eikä selvästikään pidä siitä. 'Jos et pidä siitä, käy viemässä roskikseen', hän pyörittää päätään ja vie salaatin roskikseen. Hetken päästä tosin menee takaisin roskikselle, avaa kannen ja nostaa sieltä roskan, ei salaattia.

Kun hän haluaa lähteä ulos, hän tuo minulle kengät. Pyydän lasta istumaan portaalle ja laittamaan kengät jalkaan (jota hän ei tietenkään osaa), hän istuu portaalle kenkä kädessä ja nostaa jalkaa.

Koska voi siis ruveta odottamaan ensimmäistä sanaa?



maanantai 6. syyskuuta 2010

viimeistä päivää

Mitenkähän se on niin että jokaisen vierailun jälkeen sitä kestää viikko toipua. Sitä on ihan poikki vaikkei mitään olisi tehnytkään. Ei jaksa juuri evää liikuttaa.

Kaiken vierailun päälle Jii on kärsinyt hampaistaan, tai niistä tulossa olevista. Ja kuumeesta ja ilmeisesti myös korvakivusta, sillä diagnoosina oli korvatulehdus. Ihme tyyppi vaan, kun on nukkunut eikä yhtään valittanut, ei ole ainakaan äitiinsä tullut.

Viimeisetkin vieraat ovat siis takaisin Suomessa, olleet jo viikon. Ja Jiikin on selvästi parantunut, kiitos antibiottien. Seuraavat vieraat ovat tulossa vasta jouluna. On siis aikaa levätä.


Eilen kävimme Jiin kanssa pitkällä kävelyllä pitkästä aikaa. Olin ajanut pyörällä luontopolku-reittiä ja nähnyt siellä puskia täynnä karhunvatukoita, nyt siis lähdimme niitä poimimaan. Taisimme kuitenkin saapua vähän liian myöhään, sillä suurin osa oli jo mennyt huonoiksi. Purkin pohjalle kuitenkin kertyi muutama marja. Ja vielä enemmän olisin saanut, jos olisi ollut kumpparit jalassa, sandaaleissa kun ei oikein uskaltanut kovin syvälle pusikkoon.
Tässä saalis:




Nyt syyskuussa sitten pyörähti viimeinen vuosi käyntiin. Enää jokaista päivää on jäljellä yksi. Se laittoi miettimään - pitäisi jokaisestä päivästä siis löytää jotain hyvää. Tänään se on ollut viileä tuuli muuten niin kostean lämpimässä ilmassa, eilen se oli Irkun, Pimun ja Museonjohtajan kanssa vietetty illallinen, huomenna se taitaa olla kaivattu sade.

Kumpa tämän muistaisi joka päivä, myös takaisin kotona.